Löysin tämän runon ensimmäisen kerran taidenäyttelyssä ja silloin se kosketti syvästi. Unohdin tekijän ja se jäi vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Nyt törmäsin siihen sattumalta muistokirjoituksia etsiessäni.

"Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja kaislaa
ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

-Eeva Kilpi

Aiheena tänään kuva

Teleskooppi

Maahan kahlittuna kuuntelen viestejä,
alkuaikojen kohina täyttää korvani.

Minulla on suuri tehtävä, mitättömällä
planeetalla, ihmiskunnan unelmat lepäävät
harteillani.

Joskus hiljaisina öinä, kuulen satelliitin
kutsun. Be-beep be-beep, voi kuinka voisin
olla, kuin serkkuni taivaalla.

Juhlithan kiltisti.

Minulla on ikävä Jyväskylää, jossa opiskelin kaksi vuotta. Minulla on ikävä kotikaupunkiani, ystäviä ja perhettä. Luulen että minulle tulee ikävä nykyistä työpaikkaanikin, josta lähden pian uusiin tehtäviin.

Mutta ikävä on hyvä tunne, se kertoo että minulla on ollut elämässäni jotain arvokasta, jotain muistelemisen arvoista. Moni asia on meille itsestäänselvyys, jota emme arvosta niin kauan kuin se on osa arkipäivää, en ikävöi asuntoani työpäivän aikana. Onko muutos sitten välttämätöntä arvostuksen kannalta? Miten voisi oppia arvostamaan jokapäiväisiä asioita menettämättä niitä?

Tukholmasta toinen kuva, katuperformanssi alkoi vähemmän vaarallisilla välineillä ja parilla mokalla, oliko tarkoitus herättää jännitystä loppuhuipennusta varten?